Tiikkinummen luiden tutkimus ja uutisia DNA-analyyseistä

Edellisessä blogitekstissä mainitsemani aineistohakureissun jälkeen olen käynyt läpi laatikkokaupalla luita selvittääkseni niiden yleisen kunnon ja koon. Odotusten mukaisesti krematoidut luut ovat hajonneet palasiksi, mutta onneksi luufragmentit ovat isompia kuin myöhäisrautakautisissa polttokenttäkalmistoissa ja ne voidaan tunnistaa joko yleisellä tasolla tai paljon tarkemmin (esim. onko kallon ohimoluu luu oikealta vai vasemmalta puolelta). Ainoastaan raajojen suurimmat putkiluut (esim. olkaluu, sääriluu) ovat pienempinä palasina ja on epäselvää, johtuuko tämä kremaation jälkeisestä tahallisesta rikkomisesta vai luonnollisista syistä.

Tällä viikolla olen myös analysoinut Salon (Perniön) Tiikkinummen kalmiston luita, jotka Alfred Hackman kaivoi vuonna 1899. Hauta itsessään on nelisivuinen yksittäistarha (8,7 m x 6 m), jonka reunakiveyksen muodostavat suuret kivenlohkareet ja hauta itsessään on täytetty pikkukivillä ja hiekalla. Latomuksessa on todennäköisesti kaksi eri käyttövaihetta, sillä osa luista löytyi hyvin läheltä maanpintaa ja loput olivat hautakiveyksen alapuolella. Yhteensä luita löytyi 15,3 kg, mikä on poikkeuksellisen suuri määrä vanhemman rautakauden kalmistojen mittapuulla. Kalmiston esinelöydöt näyttävät ajoittuvan pääosin nuoremmalle roomalaisajalle (Keskitalo 1979: 28–29).

Perjantaina minulla oli myös tapaaminen, jonka aiheena oli luiden DNA-analyysi. Arkistotietojen perusteella tiesin, että osasta kohteista voisi tulla myös palamattomia luita ja laatikoita läpikäydessäni näin todellakin kävi. Yhdestä vanhemmalle roomalaisajalle ajoittuvasta kohteesta löytyi pääkallon paloja ja hampaita kahdesta eri yksilöstä, jotka lähitulevaisuudessa tulevat toivon mukaan menemään DNA-analyysiin.

Tiikkinummen hautalatomus g. Ainoastaan suuremmat kivet on piirretty (Hackman 1905: fig. 17).

 

Lähteet:

Hackman, A. 1905. Die ältere Eisenzeit in Finnland – Die Funde aus den fünf ersten Jahrhunderten n. Chr. Helsinki, Aktiengesellschaft F. Tilgmanns Buch- und Steindruckerei.

Keskitalo, O. 1979. Suomen nuoremman roomalaisen rautakauden löydöt (Helsingin yliopiston arkeologian laitos, moniste n:o 20). Helsinki, Helsingin yliopisto.

Reissu Museovirastolle

Kävin viime viikolla Museoviraston päätoimipisteessä Helsingissä noutamassa väitöskirjaani varten tilaamiani aineistoja. Pääosa tutkimusaineistoista on palaneita luita, jotka ajoittuvat roomalaiselle rautakaudelle (1/50–350/400 jaa.). Luut ovat peräisin useasta eri kalmistosta ja kohteet sijaitsevat laajalla rannikkovyöhykkeellä, joka ulottuu Uudeltamaalta aina Pohjois-Pohjanmaalle saakka. Suurin osa kalmistoista on tutkittu 1900-luvun alkupuolella, mutta niistä löytyneitä luita ei kuitenkaan ole koskaan analysoitu. Pääsyynä tähän on todennäköisesti se, että luut ovat polttohautauksista ja sen vuoksi hajonneet hyvin pieniksi palasiksi. Osteologian kannalta tämä hidastaa analyysejä, sillä tutkimusaineistona on tuhansia pieniä luufragmentteja.

Kalmistoaineistojen joukossa oli odotusten mukaisesti myös polttamattomia tai osittain krematoituja luita. Näistä on tarkoitus teettää DNA-analyysejä, jotka toivon mukaan tuovat uutta tietoa Suomen väestökehityksestä vanhemmalla rautakaudella. Poltettujen luiden kohdalla luista pyritään löytämään stabiili-isotooppianalyyseihin soveltuvia näytteitä, joiden avulla pyrin selvittämään yksilöiden alkuperää, eli onko kyseessä siirtolaisista vai paikallisväestöstä. Osteologisten tutkimusten avulla on myös tarkoitus tunnistaa yksilöiden ikä, sukupuoli ja terveys.

Näiden luiden analysoiminen kestää melko pitkään, mutta potentiaaliset tutkimustulokset innostavat eteenpäin.

Takakontti täynnä tutkimusaineistoa.